Tässä kirjoituksessa ei ole kuvia, olisin halunnut kyllä 🙁

Lauantai päivän kalastusreissu:

Iltapäivällä oli askareita vaikka kuinka paljon. Omakotiasujat sen tietää, ja varsinkin kun olen viikot reissutöissä, niin kaikki kasaantuu tietysti viikonlopulle. Mutta kuinka ollakaan, sain kaikki pääsääntöisesti hoidettua ja iltavapaa myönnettiin klo 18:30. Huusin tytöt käskynjakoon ja jo 15min päästä oli vene vesillä.
Suunnitelma oli selvä, WPC-simulaatio, eli treeniä Kultakoukku-kisoihin. Kiivaana kävivät keskustelut sunnuntain kalaresepteistä ja montako eri ruokaa kaloista tehdään. Ruuasta puhuessa, kaikki vaikenivat yhtä aikaa, ja älysimme, että unohdimme syödä iltaruoan. Eväinä oli croisantit per nokka, ja purkki mustikkamehua. Näillä ei mennä aamuun asti, mutta enää ei palata kyllä mitään ruokaa syömään, kalalle on päästävä. Tiuku käy.
Rannassa vain jäykin rantein Yamaha 20hp vm 1983 käyntiin, mutta eipä lähtenytkään toisella vedolla vaan kolmannella. Samalla huomasin, että tyhjäkäynti on kyllä todella matala, ja kone sammui, kun vaihteen laittoi silmään. Ei kun laituriin, ja koppa pois. Pieni säätö ja matka saattoi alkaa. GoProt laitoin veneeseen kiinni ja odotukset tulevasta materiaalista olivat kovat.
Yamaha kiidätti meitä huimaa vauhtia eteenpäin, jopa vastatuulen saattoi aistia. Pelipaikolla katsoin ahvenparven kaiulla ja pieni siirtymä vastatuuleen ja ankkuri järveen. Köysi meni hienosti kädessä, kunnes stoppasi, ei siihen, että olisi ankkuri pohjassa, vaan ihan hirveään köysisotkuun. Nämä minun halvat köydet on ns. samaan suuntaan punottua, eikä ristiin, joten näillä on valoakin nopeampi ominaisuus mennä kierteelle. Siinä sitten taiteilin vyyhtiä auki, kun ankkuri koko ajan sitä kiristi entisestään. Voin luvata, että nämä köydet vaihtuvat, ennen seuraavaa matkaa.
Ankkurin kanssa omaa tivoliani pitäessä, en havainnut ympäristöäni, ja kops. Busteri kopsahti kylkeen ja sieltä kuuluva ääni kertoi, että nyt tarvitaan kalaluvat, ja vain minä voisin olla syyllinen, sillä lapsethan ei lupia tarvitse. Luvat näytettiin ja hyvät kesät toivotettiin. Olimme ajautuneet jo sen verran sivuun, että kaloista ei ollut enää tietoakaan. Ankkuri ylös ja rennolla vedolla konetta käyntiin. Paitsi, että, tämä samurai-sotilaiden saarivaltion ihme pysyi mykkänä. Siinä sitten vedettiin narusta ja nautittiin kesästä. Kiroilin päässäni ja laskeskelin, että jos vaihde päällä voisi vetää konetta käyntiin, ja joka vedolla vene liikkuisi 8cm, niin kuinka kauan menisi rantaan.
Tämä konehan on appiukon perintöjä. Hän osti sen uutena vuonna 1983 mökille. Sen aikaisella livechartilla ajeli, eli aina kun perä/potkuri oli halki tai puuttui, tallennettiin vasempaan aivolohkoon koodi ”kivi”. Näin mentiin nykypäivään ja monta perää ja potkuria se vaati, mutta kivetkin tuli ”kartalle”. Ajotunteja kertyi 30 vuoden aikana vaivaiset 100. Kun hän kyllästyi repimään tätä jaloa laitetta käyntiin, hän osti uuden sähköstartillisen koneen. Se siitä historiasta….
Tällä välin kalaluvantarkastajat olivat nähneet minun taistelun koneen kanssa, ja tulivat kysymään tarvitaanko apua. Mutta suomalainen mies ei tietenkään sano, että kyllä kiitos, hinaus rantaan olisi todella tarpeen. Ei, mies sanoo että ei ongelmaa, pientä häiriöö vain tyhjäkäynnissä. Eikö voisi nöyrtyä sen verran, ja myöntää, että se kone on aivan paska, mutta ei, sitä ei suomalainen tee. Eli käynnistysyritykset jatkuivat. Arvelin koneen olevan jo märkä, joten seilattiin hetki tuuliajolla, kun kone tuulettui kaasuläpät täysin auki. Aikani odoteltuani, sainkin koneen käyntiin kaasupohjassa, ja kone parkui vapaalla maksimi kierroksia. Hetken pidin kaasua pohjassa, ja nautin siitä sadistisesta tunteesta, kun kone parkui.
Mutta nyt ei enää jäädä ahventa pyytämään, aikaa on kulunut ja nälkäkin on jo, eli nyt suuren kuhan perään. Nokka kohti uutta jyrkkää penkkaa, ja Yamahakin alkoi oppia tavoille. Löysin kaiulla lupaavan paikan ja kalaa näytti olevan alla. Vertikaalijigi pihalle, ja pari nykäisyä ja PAM. Samassa vastaisku, mutta siima oli aivan löysä, vasta melkein veneen toisella puolella tuli pitoja, ja tunsi voimakkaat pyristelyt ja irti. Mielessä vain kaikui Toni Pohjalaisen sanat, pidä vavankärki lähellä vedenpintaa. Ja nyt tässä kävi juuri niin, kala ampui pohjasta vauhdilla ja siima meni löysälle, ja minulla vapa liian pystyssä ja vastaisku ei toiminut. Pari kertaa yritettiin samassa paikassa uudestaan, mutta ilman tulosta. Nälkä alkoi olla aika kova, ja päätettiin lähteä kotiin päin, ja tarkistaa yksi kuhapaikka vielä.
Viimeisessä paikassa ankkuri veteen, ja viskomaan jigiä. Kuhaa ei tullut, mutta ahvenet ottivat kiinni tosi varovaisesti, ja veneen vierellä muutama kävi. Sitten alkaa taas tapahtumaan, tyttö huutaa, että jigi pohjassa kiinni. Yritän sitä irti, mutta ei. Päätän ottaa ankkurin ylös ja ajaa veneen jigin toiselle puolelle, jolloin se yleensä irtoaa. Mutta nyt ankkurikin on jumissa, ei nouse sitten millään. Samassa huomaan uistelijan plaanarit pihalla tulevan hiljaa meitä kohti, ja olemme keskellä kapeikkoa. Taas alkoi suonet otsassa sykkimään. Tämäkin vielä. Sain ankkurin aivan viime tipassa ylös, ja nopasti kone käyntiin (onneksi käynnisty!) Siitä pienellä spurtilla kiinni olevan jigin toiselle puolelle, ja jigi lähti helposti irti. Tässä vaihessa päätimme lähteä kotiin, tämä reissu olisi tässä.
Nyt en kyllä lähde enää kalaan ilman airoja tai keulamoottoria, no ehkä itsestään, mutta en lasten kanssa. Kyllä nyt pitää puhaltaa pilliin ja hommata uusi kone, jos tuohon kikkailuun ei löydy syytä.
Jos ostan uuden koneen, niin arvon tuon vanhan täällä, ja palautusoikeuttaa ei ole, ei edes rahaa vastaan.